Eli mikä on todellista kohtaamista.
Voimauttava valokuvaus on opettanut minulle paljon sitä miten nähdä toinen oikein, miten katsoa toista siten kuin hän toivoo sinun näkevän itsensä. Todellisen oivalluksen koin omakohtaisen kokemuksen kautta.
Elämässäni oli erittäin haastava jakso oman lapsen vakavan sairauden myötä. Tunteet vaihtelivat kuin vuoristoradassa. Toivoa, epätoivoa, pettymystä, luovutusta, valoa ja pimeyttä mahtui tuohon reiluun puoleen vuoteen. Välillä luultiin että oltiin jo voiton puolella ja sitten tuli taas uusi romahdus.
Aluksi, tarpoessani itsekin tunteiden suossa, kerroin monille kurjaa tilannettamme. Sain osakseni sympatiaa, empatiaa, neuvoja, hämmästystä, epäuskoa ja päivittelyä. Kaikki tämä oli varmaan ihan tarpeellista ja kannustavaa siinä vaiheessa. Ja aivan varmasti kaikki toimivat pyrkimyksenä tukea ja auttaa vaikeassa tilanteessa.
Kun tilanne uusiutui, olin jo itse enemmän sinut sen kanssa. Nytpä en enää kuuluttanutkaan kaikille surkeuttamme. En jaksanut kaikkia niitä reaktioita. Ja nyt tullaan siihen oivallukseen. Mikä auttaa/ tuntuu parhaimmalta kun itse olet tunteiden suossa. Ymmärrys. Hyväksyntä. Ei päivittely, ei edes osaanotto. Empatiakin voi tuntua siirappiselta.
Ystäväni kautta sain kokemuksen ymmärryksestä. Koin että hän hyväksyy kaikki reaktioni, muuttuvat tunteeni tilanteen edessä. Sain olla täysin auki ja hän ei lähtenyt neuvomaan tai päivittelemään tilannetta tai suhtautumistani siihen. Jo pelkästään tieto siitä antoi voimaa ja tukea. Silloin koin että olen tullut kohdatuksi karvoineni päivineen. Hyväksytyksi sinä ihmisenä joka olen.